Olisihan minun pitänyt se arvata..
Raskausoireet puskivat päälle tosi kovalla volyymilla oikeastaan jo ENNEN plussaa. Aivan karsea pahoinvointi muunmuassa oli ja tissit/nännit kipeät ym. lukuunottamatta kaikkia mahdollisia muita raskausoireita (mistä aeimmin blogikirjoitus).
Kuitenkin esim pahoinvointia ja järkyttävää etovaa oloa kesti vain muutamia PÄIVIÄ ja sitten se laantui. Ajattelin että koska olin ottanut muutamia kikkoja siihen avuksi (pieniä suupaloja jo ennen aamukahvia ja sen jälkeen heti, ei koskaan tyhjällä mahalla oloa ym)
että asia johtui siitä. Olisihan se pitänyt osata yhdistää… Ei pahoinvointi lopu/laannu raskausviikolla 5 !! 🙁
Toinen oli tissit/nännit. Ne olivat oviksesta saakka olleet erilaiset kuin yleensä, arat ja särkevät, kylmästä reagoivat (siis paitojen ja takkikerrosten läpi!) ja nukkuessakin sen huomasi. No, senkin olisi pitänyt LISÄÄNTYÄ, mutta se vain väheni viikkojen kuluessa 🙁
Sintistä (blogi: Sintin matka maailmaan) mulla paisui tissit jo ihan ekoilla viikoilla, eikä mahtunut rintsikoihin, oli aivan jäätävän kipeet ja arat ja turvoksissa. Nyt ei mitään kasvamista/turpoamista tapahtunut ollenkaan! Vähän olivat arat sun muuta kuten aiemmin kerroin..ja sekin alkoi hiipumaan niinkuin pahaolokin, mitä enemmän raskausviikkoja/päiviä tuli lisää 🙁
Kaikesta näistä olisin voinut jo päätellä ettei kaikki ole kunnossa. Mutta sen sijaan päätin vakuutella itselleni toisin. Järki ja tunteet taas kerran oli erilinjoilla. Ja kyllä mun sydänkin sen TIESI, kunhan koitin hämätä itseänikin ja pitää Toivosta kiinni viimeiseen asti.
Vielä silloinkin kun olin vuotanut rankasti jo monta päivää, herättelin toivoa.. ”mitä jos sittenkin..” Mitä jos sittenkin raskaus olisi jatkunut, mitä jos sittenkin siellä olisi ollut kaksoset ja toinen vaan mennyt kesken.. hmm.. äidinrakkaus, ei koskaan anna periksi. Ja täytyy myöntää, joku osa minusta toivoo EDELLEEN että siellä kohdussa asuisi sittenkin vielä kaikesta huolimatta elävä vauva joka yllättäisi kaikki ja kohta alkaisin tuntea potkuja ym.. Joopa joo, tiedänhän minä! Kyllä tiedän.
Sitten oli vielä yksi juttu.
Sinä yönä kun seuraavana aamuna olin tekemässä ekan kerran raskaustestiä. Tiesin itse jo silloin että olen raskaana. Pyysin että saisin unessa nähdä vauvani.
Se mitä näin, mykisti minut totaalisesti.
Näin pelkän valkoisen puisen ristin.
Sellaisen, millaisia olen nähnyt hautausmailla joskus jos kiveä ei ole ollut vaikka varaa laittaa.
Aamulla kun heräsin, olin mykistynyt ja masentunut. Miksi te pilasitte kaiken, mitä iloa minun on tehdä raskaustestiä?!
Päätin että tuo risti merkitsi jotain ihan muuta. Että se ei liittynyt edes koko vauva-asiaan.
Unohdinkin sen siinä ilossa kun oikeasti viivat vaan päivä päivältä tummuivat ja raskausoireita oli, kun iloitsimme tulevasta vauvasta ja mietimme laskettua aikaa..
Kunnes aloin vuotaa.. muistin taas. Silti TOIVOIN PARASTA.
Tiesinhän jo ennakkoon kuinka tässä kävisi.
Silti olen niin iloinen ja onnellinen että sain kantaa Papua edes hetken kohdussani, ja että hän valitsi juuri Minut. Että minä sain olla hänen äitinsä. Hän on sydämissämme aina, vaikka saimme pitää hänet niin vähän aikaa…
Jouluna kävimme hautausmailla. Sytytimme Papullekin oman kynttilän.
Tähän päättyy Papun matka maailmaan.